Nyt.

Viimeisen viikon ajan kaikki ovat kyselleet, että joko alkaa jännittämään. Olen vastannut, että ei, varmaan tajuan lähteväni vasta sitte, kun lentokone on jo ilmassa. Tuossa yöllä kuitenkin, kun kaikki oli vihdoin pakattu ja laitettu järjestykseen tuli se hetki, kun tajusi mihin on ryhtymässä. Tuli muutama lähdönkyynel itkeä tuherrettua leipää syödessä sängyssä. Luulen siinä hetkessä käsittäneeni, että koti jää tällä kertaa ihan oikeasti taakse, eikä kolme vuotta lukukausien välissä olevista lomista huolimatta ole mikään lyhyt lomamatka. Ihan hyvä, että se iski nyt, niin sai nukkua vielä yhden yön omassa pehmoisessa sängyssä rauhassa isolta maailmalta.

Lentokentälle lähtöön vajaa parituntia, iltapäivällä olen jo Englannissa.

Se on hei hei sitten, palataan blogiin saarivaltiosta!

Ja ettei nyt ihan suruiluksi menisi lähdön hetki, pitää muistaa, että maailma on iso ja joskus siellä sattuu hyviäkin asioita sellaisille, joilla on koti-ikävä.