Astioiden identiteetti

Huomaan, ettei blogin aktiivinen yllapitaminen tunnu enaa yhta tarkealta, kuin aluksi Englantiin muuttaessani. Silloin halu kirjoittaa syntyi halusta jakaa kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka arkipaivassa tuli vastaan. Blogin pitaminen oli myos tapa osallistaa kaikki ne rakkaat siihen seikkailuun, joka koti-Suomesta Englantiin muuttaminen minulle on ollut. Haluan tassa vaiheessa mainita, etta tata blogia olen ensisijaisesti kirjoittanut laheisilleni ja ystavilleni, toissijaisesti niille satunnaisille internetin seikkailijoille, jotka syysta tai toisesta harkitsevat yliopisto-opintoja Southamptonissa tai ylipaansa Britanniassa. En siis oikeastaan koskaan ole tavoitellut minulle tuntematonta yleisoa.

Siksi siis, kun itselle taalla oleminen ja rakkaillekin eloni taalla on tullut tutummaksi, on tarve kirjoittamiselle vahentynyt. Tanaan kuitenkin koin, etta nyt voisin kirjoittaa muutaman hassun sanasen siita, miksi rakastan suomalaisia astioitani.

Rakentaja.fi sivuilta.

Ensimmainen astiasarjani on rippirahoilla hankittu vihrea Oliivi-sarja Kermansavelta. Ensimmaiset vuotensa se vietti kaapinperalle katkettyna, kunnes paasi elamaan kanssani arkipaivaa muutettuani kotoa kahdeksantoista vuotiaana. Ainoa paha sana jota oikeastaan voin uskollisista astioistani sanoa on, etta teemuki on aivan liian pieni ja matala lautanen taas niin suuri, etta helposti on tullut ahmittua aivan kohtuuttoman suuria ruoka-annoksia. Oliivi pysynee arkiastiastonani niin pitkaan, kunnes joku paiva siirtyy elakkeelle joko mokille tai ehka joskus hamassa tulevaisuudessa kotoa poismuuttavien lapsien mukana uudelle nuoruushumpalle.

Nykyaan astiamakuni on muuttunut jonkinverran, mutta edelleen erityisen tarkeaa minulle on se, etta astioiden pitaa olla suomalaista designia.
Jaa, miksi ihmeessa?

Koska se on minun tapani pitaa kiinni kotoisista juuristani. Aitini rakastaa astioita. Aitini aiti rakasti astioita. Mina rakastan astioita. Ja erityisesti rakastan suomalaisille astioille ominaista yksinkertaista, skandinaavista (huhhuh, kyllapa alkaa tamakin ilmaisu jo hetkittain nyppimaan) kauneutta. Se on vahan niinkuin lumihanki. Konstailematon, selkea, paljaskin. Meneepas nyt ihmehopotykseksi, mutta sen ymmartaa kun nakee miten krumeluureja, tai vaihtoehtoisesti tonkkoja ja kompeloita astioita taalla Englannissa tulee vastaan. Toisaalta, aika aikaansa kutakin...

Ihan hupsuahan tama astioihin kohdistuva kotiseuturakkauteni on, mutta minkas teet. Kun on kaukana kaikesta mika on tuttua ja tarkeaa, on aarimmaisen lohduttavaa kun saa juoda teensa Arabian mukista. Niinkuin monet muutkin suomalaiset, kotona tai kaukana maailmalla.

Siksi olenkin siis iloinen, kun kotiini jouluna muuttaa Arabian tamanvuoden Muumimuki-kaunokainen, osuvasti nimeltaan Seikkailu Muutto.

Kai sita ihminen pohkommistakin asioista voi tulla onnelliseksi.

Pilvenhattaraa.blogspot.fi blogista lainattu.

"Thank you, my love" eli kuinka palasin takaisin

Reilu vuosi edellisen merkintäni jälkeen olen takaisin Southamptonissa. Mennyt vuosi Suomessa oli kaikin tavoin tapahtumarikas, tunteikas, ihana ja uuvuttava. Opinnot Aallon ELOssa ovat olleet juuri niin haastavia, raskaita ja antoisia, kuin toivoinkin. Mitä nyt hetkittäin kaipasin aikaa mennä kirjastoon vain lukemaan jotain elokuvaan tai mihin tahansa liittyvää opusta ja nauttia kiireettömyydestä. ELOssa opiskelun ohella kun oli muitakin juttuja mielessä... Kevätlukukaudella iltatyöt Finnkinossa ja sitä ennen kesällä 2012 sattuneesta vakavasta liikenneonnettomuudesta toipuminen. Mopoilija törmäsi minuun aika huikeaa vauhtia ja lensin pyörän selästä asfalttiin. Luita murtui, monta, ja sairaalassa vierähti niiden takia puoli kesää. Mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut, joten kaikki hyvin! Viime kesä ja sitä seurannut vuosi on kaikkiaan ollut yksi elämäni parhaista.

Sairaalassa juhlissa elokuussa 2013, jotka järjestin ystävieni avulla.
Kuvan ottanut Erik Nordblad.

Mutta aloitetaanpas nyt ihan alusta. Lyhyesti.

Toisena lukuvuotenani perustin yhdessä kolmannen vuosikurssin filmilinjan opiskelijan kanssa elokuvakerhon. Aluksi kerho otti tuulta alleen ja lähdimme toteuttamaan kahta lyhytelokuvaa. Molempien lyhytelokuvien tuotannot venyivät ja venyivät ihmisten tajutessa olevansa kiireisiä varsinaisten yliopistohommiensa kanssa. Saimme lopulta hetken mielijohteesta toteutetun Filamentin kasaan Bridport Film Festivalin adaptaatiolyhytelokuvakilpailua varten, jossa se sijoittuikin festivaalilla lopulta esitettyyn kilpailusarjaan.

Filament ja sen toteuttaminen kilpailua varten oli, rehellisesti myönnettynä, tekosyy saada olla lähellä jotakuta, josta pidin.

Muutama merkintä aiemmin kerroin täällä Titanicin pohjapiirroksesta, joka oli Titanicin 100-vuotismuistopäivän aikoihin piirretty yliopistomme edessä olevaan puistoon, 1:1 mittakaavassa.

Joten koska:

Niin tietysti mekin:

Huhtikuussa 2012. Joku ohikulkenut vanhempi nainen
näki hänet kuvaamassa minua tuossa poseeraamassa
ja huomautti: "Let me take the pic, he can be your Jack!"

Alettiin virallisesti seurustelemaan vasta kesällä, sen jälkeen kun ELOlle pääsemiseni oli jo vahvistunut ja olin takaisin Suomessa. Itseasiassa seurustelumme alkoi sinä aikana, kun olin sairaalassa toipumassa siitä mopopojan 50-60 kilometriä tunnissa lähentely-yrityksestä...

Mennyt vuosi etäseurustelua on kulunut aktiivisen matkailun, melkein jokailtaisten Skype-keskustelujen ja kymmenien postissa kulkeneiden kirjeiden ääressä. Ja nyt minä olen täällä. En vain meidän takia, vaan koska osaan nyt arvostaa täällä saamaani opetusta ja oppia aivan eri tavalla kuin ennen. Haluan saada tämän aloittamani tutkinnon elokuvakäsikirjoittamisesta valmiiksi ja tuntui, että jos en sitä nyt tule suorittamaan, jää tämä kappale elämää kesken. Vihaan sitä kun tuntuu, etteivät asiat saavu luonnolliseen päätepisteeseen, pienemmissäkin asioissa, kuin ammattiin valmistuminen. Lähtiessäni Southamptonista toukokuussa 2012 toisen lukuvuoden lopussa uskoin vakaasti, että olisin tulossa tänne takaisin. Ja niin tulinkin, tässä meni vain noin vuosi pidempään kuin silloin kuvittelin. Eli vielä lukuvuoden ajan koitan ilahduttaa kaikilla näillä hullutuksilla, mitä saarivaltiossa ja yliopistoelämässä ulkomailla vastaan tulee.

Kuten sillä, miten vaikeaa on löytää kuivattuja luumuja kaupasta.