perjantai 28. lokakuuta 2011

Small talkista ja sen turhuudesta

Haluaisin jakaa teidän kanssanne erään äärimmäisen opettavaisen artikkelin. Se on julkaistu alunperin HelsinkiTimes-lehdessä, eli Suomen englanninkielisessä uutislehdessä. Artikkelin voi lukea täältä.

Lyhykäisyydessään artikkelissa ihastellaan sitä, miten suomalaiseen kulttuuriin ei tyhjänpäiväinen jutustelu "small talk" kuulu. Kun suomalainen kysyy, miten voit, hän ei odota vastaukseksi Fine, how are you? tyylisiä lausahduksia, joissa ei oikeastaan kerrota, eikä kysytä yhtään mitään. Onhan se myös hassua, miten monesti ulkomaalaiset ja joskus suomalaisetkin hämmentyvät siitä, miten sulkeutuneet suomalaiset paljastavatkin paljon kuulumisistaan ja voinnistaan jos tuon kysymyksen heille menee esittämään. Onkin taitolaji olla olematta masentava (Voi kuinka elämäni on nyt kamalaa, ja kotona on hirveää ja hirveästi töitä ja ruokakaan ei maita, ja EU ja perussuomalaiset ja tähtien asento...) mutta kuitenkin kertoa jotain siitä, miten elämässä tosissaan menee.

Annoin juuri ystäväni kuulla kunniansa, kun hän aloitti kanssani tällaisen tyhjänpäiväisen small talkin. Ymmärrän, että small talk on hyvä juttu - sillä kevennetään tuntemattomien ihmisten kanssa ilmapiiriä ja siirrytään tervehdyksestä ehkä johonkin oikeaan asiaan - mutta ystävien kesken se on minusta turhauttavaa ja jopa vähän loukkaavaakin. Jos toisella ei ole sen kummempaa sanottavaa kuin moi ja joo hyvin menee, niin... En minä tiedä. Minusta se on vähän sama asia kuin sanoa En oikeastaan jaksaisi jutella sinulle ollenkaan.

Sanoinkin siis hänelle, että minä yritän oppia englantilaisen kulttuurin kohteliaisuutta, koska miusta se on hieno asia ja suomalainen suorasukaisuus (tehokasta, mutta) on toisinaan tosi loukkaavaa ja ikävää. Hänen puolestaan pitäisi oppia vastaamaan ystävilleen jotain vähän enemmän kuin vain Joo ihan kivaa kuuluu.

Sinällään tosi tärkeä oppitunti tämä käsikirjoittajaopintojeni kannalta, koska aina sanotaan, että dialogin pitää viedä tarinaa eteenpäin, eikä junnata turhana jutusteluna. Ihanaa tajuta, että suomalainen yrmyys ja Puhutaan vain kun on jotain sanottavaa-mentaliteetti (vaikka minä olen kyllä melkoinen papupata) on minulle tässä suhteessa eduksi!

lauantai 22. lokakuuta 2011

SonarTV raportoi

Fiktiotuotantoon kallistuneena mielenlaatuna jätin asiapainotteisen SonarTV-yhdistyksen yliopistollamme väliin. Bongasin kuitenkin nyt niiden tekemän "reportaasin" meidän Freshers viikolta. Haastatteluja, haastatteluja, haastatteluja. Luulen, että tämä voisi olla antoisa niille lukijoille jotka ehkä harkitsevat haluavatko he hakea vaihtoon meidän yliopistoon. Kohdassa 2:22 esiintyy kaverini Chad, joka on yksi lahjakkaimmista käsikirjoittajista joita olen tavannut täällä ollessani! Tyyppi opiskelee tosin PR:ää eikä elokuvakäsikirjoittamista, mutten ollenkaan yllättyisi, vaikka meistä tulisi vielä kilpakumppaneita käsikirjoitusmarkkinoilla.

Videon voit katsoa täältä, Vimeo-palvelussa.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Syö, rukoile ja rakasta!

Joskus tuntuu, että ei vaan osaa olla onnellinen. On kaikki syy olla onnellinen, mutta ei vaan osaa antaa itselleen sitä oikeutta nauttia, katsella maailmaa, vain olla. Pohjoismaiseen (luterilaiseen) mielenlaatuun kai kuuluu se ajatus, että onnellisuus tulee ansaita raskaan työn ja raatamisen kautta. Mitähän minä tässä höpisen?

Katsoin eilen illalla elokuvan ja pidin sen tunnelmasta aivan valtaisasti. Siinä käsiteltiin paljon sellaisia teemoja, jotka koen matkalaukkuelämässäni läheiseksi. Eroa, muutoksen pelkoa, pakonomaista tarvetta löytää tasapainoa, rauhaa ja iloa.

Suosittelen lämpimästi Julia Robertsin ja Javier Bardemin tähdittämää Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä (2010). Jos kaksi ja puolituntia elokuvaa tuntuu liialta (tai liian vähältä) voi hankkia käsiinsä myös kirjan, johon elokuva perustuu! Englanniksi Eat Pray Love: One Woman's Search for Everything tai suomeksi Omaa tietä etsimässä, kirjoittaja Elizabeth Gilbert.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Lyhytelokuvia ja uusia ystäviä

Uusien yhdistysten pystyttäminen tuntuu olevan minulla verissä! Lindy hop oli mahtavaa viime vuonna ja tykkäsin siitä paljon. Muutamat kyselivät, olisiko sitä tapahtumassa tänä vuonna uudestaan, mutta vahva epäilyksen varjo heittäytyy tähän päälle. Rullat olisi pitänyt pistää pyörimään jo ja ihan rehellisesti sanottuna... Minä osaan jo tanssia lindyhoppia. Ja kiinnostuneita, vaikka heitä oli, oli kohtalaisen vähän. Sen sijaan kesän aikana käyntiin potkaistu lyhytelokuvaseuramme elää ja porskuttaa hyvin!

Siis mikä?

Aloitetaanpa alusta.


Solent Screenwriters Guild oli kurssitovereideni haluama ja minun masinoima yritys saada vähän enemmän irti kurssistamme. Vai bileitäkö ne pojat olivat hakemassa... En tiedä. Ajatus oli kuitenkin, että järjestäisimme workshoppeja ja pieniä kirjoituskilpailuja, pitäisimme itsemme kiinni kirjoittamisessa. Viime vuonna tuntui, että varsinaista kirjoittamista oli aika vähän. (Tänä vuonna ei kyllä sitä tarvitse murehtia!) Mietimme myös lyhytelokuvien tekemisen mahdollisuutta...

... Kesän alussa huomasin, että Student Unionin nettisivuille oli yhdistysosioon ilmestynyt seura, josta oli tiedossa vain logo, nimi ja yhteyshenkilö.

Otin siis yhteyttä.

Mitä kesän ajan jatkuneen sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen seurasi on nyt n. 40-50 henkeä kattava opiskelijoiden lyhytelokuvaseura. Greg ja minä vedetään seuraa, katsotaan, että tapaamiset pysyy suurinpiirtein koossa ja muutenkin pidellään lankoja käsissämme. Jäsenet ovat ensimmäisen, toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoita pääasiassa käsikirjoittaja- ja elokuvalinjoilta, joitakin sieluja PR ja televisiokursseilta on joukkoon eksynyt kanssa. Ensimmäinen viikko oli tapaaminen, jossa katsottiin muutama lyhytelokuva ja esiteltiin mikä seuran toimintajatus on.

Lyhytelokuvaproggis valmiiksi kahdeksassa viikossa.

Maanantaina oli toinen tapaamisemme. Kahdeksan käsikirjoittajaa toi lyhytelokuvakäsikirjoituksensa muiden nähtäväksi. Aloitettiin pitchaamalla kukin lyhyesti omaa käsikirjoitustamme ja sen jälkeen luettiin melkein puolitoista tuntia käsiksiä yhdessä. Aika loppui, joten emme vielä päättäneet, mitkä käsikirjoitukset menevät tuotantoon ja millaiset tuotantokoonpanot tulee olemaan. Ensi viikolla sitten.


Mutta on kyllä ollut mahtavaa! Eräs kurssikaverini sanoi, että hän ei oikeasti usko, että seura tulee toimimaan kun siellä on niin paljon fukseja. Teki mieli ärähtää, että mitä sitten? Ainahan seuroista tippuu porukkaa pois, mutta tämä yhdistys on tuonut tyyppejä, jotka eivät aiemmin tunteneet toisiaan yhteen ja antaa meille mahdollisuuden olla kunnianhimoisia, tehdä omia lyhytelokuvia, oppia toisiltamme, tähdätä korkeammalle! Oon oikeasti innoissani. Ympärillä on nyt tekijöitä. Ja monet näistä ihmisistä tuli tuonne seuraan myös tutustuakseen uusiin ihmisiin. Tuntuu mahtavalta.

Joulukuussa meillä toivottavasti on ensimmäiset kolme, neljä lyhytelokuvaa valmiina. Sitä ennen meillä on seitsemän mahtavaa viikkoa näiden proggisten ja tämän seuran kanssa edessä! Eikä tasan enää tunnu, että tekemistä olisi "yliopiston puolesta" liian vähän!

Kosketus baarityöhön

En ole koskaan aiemmin ollut töissä baarissa vaikka monenmoista työkokemusta onkin ehtinyt kertymään aikana. Viime keväänä ylioppilaskunta rekrytöi valtavan määrän opiskelijahenkilökuntaa syksyn uusien opiskelijoiden saapumista varten, joista murto-osa pääsisi töihin ylioppilaskunnalle koko lukuvuodeksi.

Valinta vakituiseksi työntekijäksi ei valitettavasti osunut miuhun, mutta huomasin tykkääväni ihan pipinä baarintakana työskentelystä. Edellisen kerran vastaavankaltaista työtä vuosia sitten espoolaisessa Hesessä ja vaikka olihan ihan kivaa ja hyvä ponnistuslauta eteenpäin, en varsinaisesti voi sanoa nauttineeni Haluatko isommat ranskalaiset? litanian hokemisesta. Luultavasti yksi syy, miksi baarin takana viihdyin niin hyvin on se, että tykkään olla mukana bileissä, mutta olen ihan toivoton juomaan. Oli mahtavaa päästä osalliseksi Freshersien bileistä ja saada siitä vielä palkkaakin.

Tosin palkan kanssa tuli pieni ylläri. Palkanmaksua varten jokaisella Englannissa töitätekevällä pitää olla National Insurance Number - ja minullahan moista ei ole. Ennen kuin kolmen viikon työskentelyni aikana kertynyt palkka voidaan minulle maksaa, pitää miun tuo numero hankkia. Netistä moisen voi ostaa joltakin yhdistykseltä tai sitten voi olla aktiivinen ja hoitaa asian itse - mitä ilmeisimmin täysin ilmaiseksi. Vähän aikaa asiaa selviteltyäni ymmärsin, että haastattelu NIM:ia varten järjestetään kaupungin työkkärissä. Selvitin siis missä Southamptonin JobCenter Plus sijaitsee, kävelin vastaanottotiskille ja sanoin haluavani hakea NIM:ia. Mies antoi minulle puhelinnumeron ja sanoi, että soita sinne ja varaa aika haastatteluun. Näin tein. Haastattelu on muutaman viikon kuluttua ja sitä varten joudun todistamaan henkilöllisyyteni ja asuinosoitteeni mitä hassuimmilla tavoilla - kirjekuoria tänne nykyiseen osoitteeseeni, mahdollisen työnantajan tiedot.... Ja sitten vanhanaikaisesti se passi ja ajokortti tulee tässä kohtaa taas käteviksi.

Jos joku suunnittelee muuttoa Englantiin tai täällä Englannissa oivaltaa, että se oma NIMi oisi ajankohtainen hankinta, puhelinnumero moisen hakemiseen on (Englannista soitettaessa)

0845 600 0643

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Radiohiljaisuus päättyy

Viime viikot on olleet tosi tapahtumantäyteisiä ja oli ihan tietoinen ratkaisu jättää blogin päivitys taka-alalle. Nyt kun täällä on hiljainen, puolipilvinen sunnuntaiaamu eikä ole kiire minnekään, voi rauhassa istua tässä tietokoneensa ääressä ja miettiä, mitä kaikkea viime viikkoina onkaan ehtinyt tapahtumaan.

Aloitetaan vaikka sillä, että "rottaongelma" paljastui (Luojan kiitos!) vääräksi hälytykseksi. Vieläkin toisinaan kuuluu sitä narinaa ja rapinaa kylminä päivinä... kun patterit lämmittävät. Ääni tosiaan johtuikin siitä, kun kylmillään olleen huoneen seinät lähtivät patterinputkien ympärillä lämpenemään. Ihan uskomatonta! Huolissani ehdin kyllä katsastamaan muutamankin uuden asuinpaikan, mutta oikein hyvillä mielin päätin sitten tänne jäädä. Olen kuitenkin ehtinyt jo asettumaan huoneeseeni ja muuttaminen on aina stressaavaa. Ja erityisesti kun "kaukainen" sijainti sai lyheni uuden menopelin myötä, ei täältä lähemmäs yliopistoa pääseminen tuntunut enää välttämättömältä.

Ostin nimittäin polkupyörän.


Kyseessä on edukkain yksilö(n. £120), jonka Ebaysta uutena sai, toimituksessa kului neljä päivää. Fillari tuntui ihan ehdottomalta kun iltaisin kulki täällä yksin. Niinä viikkoina jotka olen ehtinyt Southamptonissa olemaan, on täällä tapahtunut neljä tai viisi raiskausta. Pari kertaa kun on yöllä pitänyt tulla kotiin tai täältä lähteä ovat miespuoliset kaverini tulleet saattamaan. Jaksan kyllä aina hämmentyä siitä, miten hyvätapaisia brittinuorukaiset osaavatkaan olla tuollaisissa asioissa. Ja ei tuo menopeli vain yökäyttöön ole joutunut - onhan kauniina syyspäivinä ollut ihanaa vain viilettää pitkin kaupunginkatuja! Niin hullunkurista kuin se onkin, kurssikaverini eivät ole omistaneet vuosiin - eräs koskaan - omaa polkupyörää. Ne ovat kaikki ihan innoissaan vaaleanlilasta menopelistäni.

Muutoin elämä on täyttynyt uudesta yhdistyksestä, Freshersin ajan ylioppilaskunnan baarissa työskentelystä, yliopiston alkamisesta, huoneen pienestä sisustuksesta ja mieleennyrjäyttämisestä takaisin opiskelen elokuvakäsikirjoittamista, tästä tulee minulle ammatti asentoon. Ja viulunsoitosta! Mutta niistä enemmän myöhemmissä päivityksissä, ettei tämä veny kilometrimerkinnäksi. Kaiken kaikkiaan haluan vain sanoa, että oli varmasti oikea ratkaisu palata takaisin Englantiin. Täällä on vielä niin paljon kaikkea koettavaa ennen kuin olen valmis heittämään pyyhkeen kehään.