Lyhykäisyydessään artikkelissa ihastellaan sitä, miten suomalaiseen kulttuuriin ei tyhjänpäiväinen jutustelu "small talk" kuulu. Kun suomalainen kysyy, miten voit, hän ei odota vastaukseksi Fine, how are you? tyylisiä lausahduksia, joissa ei oikeastaan kerrota, eikä kysytä yhtään mitään. Onhan se myös hassua, miten monesti ulkomaalaiset ja joskus suomalaisetkin hämmentyvät siitä, miten sulkeutuneet suomalaiset paljastavatkin paljon kuulumisistaan ja voinnistaan jos tuon kysymyksen heille menee esittämään. Onkin taitolaji olla olematta masentava (Voi kuinka elämäni on nyt kamalaa, ja kotona on hirveää ja hirveästi töitä ja ruokakaan ei maita, ja EU ja perussuomalaiset ja tähtien asento...) mutta kuitenkin kertoa jotain siitä, miten elämässä tosissaan menee.
Annoin juuri ystäväni kuulla kunniansa, kun hän aloitti kanssani tällaisen tyhjänpäiväisen small talkin. Ymmärrän, että small talk on hyvä juttu - sillä kevennetään tuntemattomien ihmisten kanssa ilmapiiriä ja siirrytään tervehdyksestä ehkä johonkin oikeaan asiaan - mutta ystävien kesken se on minusta turhauttavaa ja jopa vähän loukkaavaakin. Jos toisella ei ole sen kummempaa sanottavaa kuin moi ja joo hyvin menee, niin... En minä tiedä. Minusta se on vähän sama asia kuin sanoa En oikeastaan jaksaisi jutella sinulle ollenkaan.
Sanoinkin siis hänelle, että minä yritän oppia englantilaisen kulttuurin kohteliaisuutta, koska miusta se on hieno asia ja suomalainen suorasukaisuus (tehokasta, mutta) on toisinaan tosi loukkaavaa ja ikävää. Hänen puolestaan pitäisi oppia vastaamaan ystävilleen jotain vähän enemmän kuin vain Joo ihan kivaa kuuluu.
Sinällään tosi tärkeä oppitunti tämä käsikirjoittajaopintojeni kannalta, koska aina sanotaan, että dialogin pitää viedä tarinaa eteenpäin, eikä junnata turhana jutusteluna. Ihanaa tajuta, että suomalainen yrmyys ja Puhutaan vain kun on jotain sanottavaa-mentaliteetti (vaikka minä olen kyllä melkoinen papupata) on minulle tässä suhteessa eduksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti