Kävin tänään tanssimassa tanssiseurani vapaaharjoituksissa. Lajini on 1930-luvulla Amerikassa syntynyt swing-tanssi, lindy hop. Olen kovasti yrittänyt löytää tanssia harrastavaa seuraa Southamptonista, mutta tähän asti olen vetänyt etsinnöissäni vesiperän. Lontoossa löytyy, Birminghamissa löytyy, Oxfordissa, Edinburghissa (joka oli yksi mahdollinen opiskelukaupungeistani) ja herratiesmissämuualla löytyy, mutta Southamptonin harrastajista ei löydy jälkeäkään, vaikka niitäkin on joskus ollut.
Vapaaharjoituksien lopussa olin jo venyttelemässä, kun eräs komea etelä-amerikkalaisen näköinen nuorukainen pyysi miuta tanssimaan kanssaan. Herranjestas miuta hävetti, miten en osannut sanoa mitään järkevää englanniksi (ja ei, se ei johtunut miehen miellyttävästä ulkonäöstä, lahjakkaasta tanssimisesta ehkä kylläkin...). Tein siis sitä, mitä yleensäkin, eli hymyilin ja tanssin, minkä vain osasin. Olen harrastanut lajia Tukholmassa asumisestani lähtien enemmän tai vähemmän aktiivisesti, viime keväällä treenasin keskimäärin kahdesti viikossa. Olin löytänyt oman tanssini ja jos olisin vain voinut ja ehtinyt, olisin tanssinut joka ikinen päivä. Lindystä eroon joutuminen onkin yksi pahimmista iskuista, joita kohtaan ulkomaille muuttaessa - kun vihdoin löytää sen harrastuksen, joka kolahtaa ja jossa tuntee kunnianhimoa, on siitä pakonedessä luopuminen todella inhottavaa.
Tämä tietty jäi ja jää vaivaamaan minua, mutta ihan kamalalta tuntui myös tajuta se, miten pahasti todella jäädyin sen englanninkielen kanssa. Uskon että kielitaitoni löytyy jostain muistin perukoilta kunhan sitä vähän sörkin, mutta on se silti tuskaisaa huomata, että puheliaana ihmisenä jää sanoja vaille! Ja edelleen, kun kielen pitäisi olla tärkein työkaluni. Stressaa. Ahdistaa. Ja tiedän, että Englantiin opiskelemaan lähteminen on ehdottomasti oikea ja välttämätön ratkaisu, mikäli todella haluan tehdä töitä ulkomailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti