Astioiden identiteetti

Huomaan, ettei blogin aktiivinen yllapitaminen tunnu enaa yhta tarkealta, kuin aluksi Englantiin muuttaessani. Silloin halu kirjoittaa syntyi halusta jakaa kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka arkipaivassa tuli vastaan. Blogin pitaminen oli myos tapa osallistaa kaikki ne rakkaat siihen seikkailuun, joka koti-Suomesta Englantiin muuttaminen minulle on ollut. Haluan tassa vaiheessa mainita, etta tata blogia olen ensisijaisesti kirjoittanut laheisilleni ja ystavilleni, toissijaisesti niille satunnaisille internetin seikkailijoille, jotka syysta tai toisesta harkitsevat yliopisto-opintoja Southamptonissa tai ylipaansa Britanniassa. En siis oikeastaan koskaan ole tavoitellut minulle tuntematonta yleisoa.

Siksi siis, kun itselle taalla oleminen ja rakkaillekin eloni taalla on tullut tutummaksi, on tarve kirjoittamiselle vahentynyt. Tanaan kuitenkin koin, etta nyt voisin kirjoittaa muutaman hassun sanasen siita, miksi rakastan suomalaisia astioitani.

Rakentaja.fi sivuilta.

Ensimmainen astiasarjani on rippirahoilla hankittu vihrea Oliivi-sarja Kermansavelta. Ensimmaiset vuotensa se vietti kaapinperalle katkettyna, kunnes paasi elamaan kanssani arkipaivaa muutettuani kotoa kahdeksantoista vuotiaana. Ainoa paha sana jota oikeastaan voin uskollisista astioistani sanoa on, etta teemuki on aivan liian pieni ja matala lautanen taas niin suuri, etta helposti on tullut ahmittua aivan kohtuuttoman suuria ruoka-annoksia. Oliivi pysynee arkiastiastonani niin pitkaan, kunnes joku paiva siirtyy elakkeelle joko mokille tai ehka joskus hamassa tulevaisuudessa kotoa poismuuttavien lapsien mukana uudelle nuoruushumpalle.

Nykyaan astiamakuni on muuttunut jonkinverran, mutta edelleen erityisen tarkeaa minulle on se, etta astioiden pitaa olla suomalaista designia.
Jaa, miksi ihmeessa?

Koska se on minun tapani pitaa kiinni kotoisista juuristani. Aitini rakastaa astioita. Aitini aiti rakasti astioita. Mina rakastan astioita. Ja erityisesti rakastan suomalaisille astioille ominaista yksinkertaista, skandinaavista (huhhuh, kyllapa alkaa tamakin ilmaisu jo hetkittain nyppimaan) kauneutta. Se on vahan niinkuin lumihanki. Konstailematon, selkea, paljaskin. Meneepas nyt ihmehopotykseksi, mutta sen ymmartaa kun nakee miten krumeluureja, tai vaihtoehtoisesti tonkkoja ja kompeloita astioita taalla Englannissa tulee vastaan. Toisaalta, aika aikaansa kutakin...

Ihan hupsuahan tama astioihin kohdistuva kotiseuturakkauteni on, mutta minkas teet. Kun on kaukana kaikesta mika on tuttua ja tarkeaa, on aarimmaisen lohduttavaa kun saa juoda teensa Arabian mukista. Niinkuin monet muutkin suomalaiset, kotona tai kaukana maailmalla.

Siksi olenkin siis iloinen, kun kotiini jouluna muuttaa Arabian tamanvuoden Muumimuki-kaunokainen, osuvasti nimeltaan Seikkailu Muutto.

Kai sita ihminen pohkommistakin asioista voi tulla onnelliseksi.

Pilvenhattaraa.blogspot.fi blogista lainattu.

"Thank you, my love" eli kuinka palasin takaisin

Reilu vuosi edellisen merkintäni jälkeen olen takaisin Southamptonissa. Mennyt vuosi Suomessa oli kaikin tavoin tapahtumarikas, tunteikas, ihana ja uuvuttava. Opinnot Aallon ELOssa ovat olleet juuri niin haastavia, raskaita ja antoisia, kuin toivoinkin. Mitä nyt hetkittäin kaipasin aikaa mennä kirjastoon vain lukemaan jotain elokuvaan tai mihin tahansa liittyvää opusta ja nauttia kiireettömyydestä. ELOssa opiskelun ohella kun oli muitakin juttuja mielessä... Kevätlukukaudella iltatyöt Finnkinossa ja sitä ennen kesällä 2012 sattuneesta vakavasta liikenneonnettomuudesta toipuminen. Mopoilija törmäsi minuun aika huikeaa vauhtia ja lensin pyörän selästä asfalttiin. Luita murtui, monta, ja sairaalassa vierähti niiden takia puoli kesää. Mitään pahempaa ei kuitenkaan sattunut, joten kaikki hyvin! Viime kesä ja sitä seurannut vuosi on kaikkiaan ollut yksi elämäni parhaista.

Sairaalassa juhlissa elokuussa 2013, jotka järjestin ystävieni avulla.
Kuvan ottanut Erik Nordblad.

Mutta aloitetaanpas nyt ihan alusta. Lyhyesti.

Toisena lukuvuotenani perustin yhdessä kolmannen vuosikurssin filmilinjan opiskelijan kanssa elokuvakerhon. Aluksi kerho otti tuulta alleen ja lähdimme toteuttamaan kahta lyhytelokuvaa. Molempien lyhytelokuvien tuotannot venyivät ja venyivät ihmisten tajutessa olevansa kiireisiä varsinaisten yliopistohommiensa kanssa. Saimme lopulta hetken mielijohteesta toteutetun Filamentin kasaan Bridport Film Festivalin adaptaatiolyhytelokuvakilpailua varten, jossa se sijoittuikin festivaalilla lopulta esitettyyn kilpailusarjaan.

Filament ja sen toteuttaminen kilpailua varten oli, rehellisesti myönnettynä, tekosyy saada olla lähellä jotakuta, josta pidin.

Muutama merkintä aiemmin kerroin täällä Titanicin pohjapiirroksesta, joka oli Titanicin 100-vuotismuistopäivän aikoihin piirretty yliopistomme edessä olevaan puistoon, 1:1 mittakaavassa.

Joten koska:

Niin tietysti mekin:

Huhtikuussa 2012. Joku ohikulkenut vanhempi nainen
näki hänet kuvaamassa minua tuossa poseeraamassa
ja huomautti: "Let me take the pic, he can be your Jack!"

Alettiin virallisesti seurustelemaan vasta kesällä, sen jälkeen kun ELOlle pääsemiseni oli jo vahvistunut ja olin takaisin Suomessa. Itseasiassa seurustelumme alkoi sinä aikana, kun olin sairaalassa toipumassa siitä mopopojan 50-60 kilometriä tunnissa lähentely-yrityksestä...

Mennyt vuosi etäseurustelua on kulunut aktiivisen matkailun, melkein jokailtaisten Skype-keskustelujen ja kymmenien postissa kulkeneiden kirjeiden ääressä. Ja nyt minä olen täällä. En vain meidän takia, vaan koska osaan nyt arvostaa täällä saamaani opetusta ja oppia aivan eri tavalla kuin ennen. Haluan saada tämän aloittamani tutkinnon elokuvakäsikirjoittamisesta valmiiksi ja tuntui, että jos en sitä nyt tule suorittamaan, jää tämä kappale elämää kesken. Vihaan sitä kun tuntuu, etteivät asiat saavu luonnolliseen päätepisteeseen, pienemmissäkin asioissa, kuin ammattiin valmistuminen. Lähtiessäni Southamptonista toukokuussa 2012 toisen lukuvuoden lopussa uskoin vakaasti, että olisin tulossa tänne takaisin. Ja niin tulinkin, tässä meni vain noin vuosi pidempään kuin silloin kuvittelin. Eli vielä lukuvuoden ajan koitan ilahduttaa kaikilla näillä hullutuksilla, mitä saarivaltiossa ja yliopistoelämässä ulkomailla vastaan tulee.

Kuten sillä, miten vaikeaa on löytää kuivattuja luumuja kaupasta.

Uusi opiskelupaikka

Kuvat on ottanut ystäväni Dilman Southamptonissa maaliskuussa 2012

En voi sanoa olevani mikään suuri fani tälle Bloggerissa tapahtuneelle uudistukselle, vaikka se varmasti on hyvin toimivaksi mietitty kehittäjien palavereissa. Ylipäätänsä kaikessa olen vähän hidas muuttumaan; tykkään, että asiat tehdään hyväksi ja tutuksi tulleella tavalla. Toisaalta kuitenkin kaipaan muutosta ja muutos pitää miut kiinnostuneena. Silloin tuntuu, että elämä ja maailma on menossa johonkin suuntaan.

Niin on käynyt nytkin.

Istuin nimittäin tuossa keväällä ennen Suomen kesää yhdessä kurssivastaavani kanssa hänen toimistossaan juomassa teetä ja juttelemassa tulevasta vuodesta, siitä miten vuosikurssillamme on mennyt ja sen sellaisesta. Tapaamisen lopuksi luennoitsija kysyi miulta tiukasti, että mitäs meinaat nyt tulevaisuudessa tehdä. Höpötin jotain Suomen kesäsuunnitelmistani ja viimeisten kurssitöiden tekemisestä kun hän totesi, että hän kyllä meinasi kevättä 2013, eli mitä meinaan tehdä, kun käsikirjoittajaopinnot vihdoin ovat purkissa.

Kysymystä seuraavina päivinä miettiessäni totesin, että jos opintojani jatkan, haluan tehdä sen Pohjoismaissa, jossa yliopisto-opetus on ilmaista, opiskelijaperinteet tutumpia ja (mielestäni) opiskelijoilta vaaditaan enemmän näyttöä osaamisesta ja edistymisestä. Vaihtoehtoja tutkaillessani löysin Tukholman yliopistosta kiinnostavan kaksivuotisen elokuvatutkimuksen maisteriohjelman. Sinne hakeminen oli alunperinkin suunnitelmissani, sillä Tukholma tuli siellä viettämieni aupairkuukausien aikana rakkaaksi. Lisäksi ruotsinkieli pitäisi opetella kunnolla, koska todella usein työpaikkailmoituksissa toivotaan sen kielen sujuvaa hallintaa.

Kuitenkin vaikka elokuvan teoreettisesta tutkimuksestakin olen kiinnostunut, olen edelleen enemmän käytännönläheisen työn tekijä. Silloin paras mahdollinen opiskelupaikka kotimaasta olisi Aalto-yliopisto, ja erityisesti sen ennen vanhaan Taideteollisena korkeakouluna tunnettu osa. Koska tiesin, miten uskomattoman vaikeaa sinne on tulla valituksi opiskelemaan elokuvataiteen koulutusohjelmiin, päätin hakea jo tänä vuonna harjoittelumielessä. Halusin, että vuonna 2013 minulla olisi parhaat mahdolliset eväät päästä sisään ja tulla valituksi. Mutta kävikin niin, että minä tulin valituksi jo tänä vuonna.

Englanti on ollut kallis preppauskurssi, mutta selkeästi sen arvoinen. Aallon opiskelupaikan vastaanottamista ei voi lykätä (ellei sitten tule raskaaksi tai joudu asepalvelukseen), joten syksyllä Englannin sijaan opintoni jatkuvat Suomen maaperällä.

Mutta loppuukohan Englannissa opiskelu tähän? Katsotaan. Etäopiskelun käsitettä ei minun kurssillani tunneta, mutta yritän vakuuttaa heidät siitä, että voisin ja saisin suorittaa aloittamani koulutusohjelman loppuun.

I'll keep you posted.

Titanic mittakaavassa

Olin kävelemässä kaverini kanssa yliopistomme edessä olevassa isossa puistossa reilu viikko sitten illalla, kun huomasimme maassa todella kummallisen muotoisia valkoisia kuvioita. Arvuuttelimme hetken, suunnittelevatko ne puistoon jotain uudistuksia, mutta tulimme pian lopputulokseen, ettei niissä muodoissa ole mitään järkeä istutuksia tai puistotöitä ajatelleen. Kävelimme sitten eteenpäin, mittaillen maassa olevia viivoja, kunnes lopulta luulin ratkaisseeni arvoituksen.

- Se on Titanic! Se on Titanic mittakaavassa! Nuo soikiot on varmasti niitä pelastuveneitä.
- Mutta eihän se voi olla näin pieni...
- Näyttää pieneltä, mutta ihan varmasti on mittakaavassa. Se oli kuitenkin paljon vanhempi alus, kuin mihin me ollaan totuttu.


Pari päivää myöhemmin tuli kuluneeksi tasan satavuotta Titanicin uppoamisesta. Viikonlopuksi jokaisen pelastusveneen kohdalle oli nostettu valkoisia liloja ja listattu pelastusveneen numero ja kaikkien siinä pelastusveneessä pelastuneiden ikä ja nimi. Yöllä tää kaikki valaistiin kynttilöin ja paikalla pidettiin kahden tunnin mittainen muistohartaus.

Alla vielä kuvia insinöörien menehtyneille ammattiveljilleen pystyttämästä Titanic-muistomerkistä samaisen puiston laidalla ja miten paljon kukkia sinne tuotiin.

Titanicin mukana kuoli muistaakseni jopa yli 500 Southamptonista kotoisin ollutta ihmistä.

Official selection

From Page to Screen Bridport's Film Festival oli tuossa männäviikonloppuna. Aiemmassa merkinnässä mainitsemani lyhytelokuvaproggiksemme valittiin esitettäväksi festivaalilla viiden muun kilpailuun osallistuneen filmin kanssa. Valitettavasti Exeterissä sijaitsevaan Bridportin kaupunkiin, jossa festivaali siis pidettiin, ei käytännössä ollut mielekästä tapaa päästä Southamptonissa, ellei Bridportissa olisi sitten majoittunutkin lauantai- ja sunnuntaiöitä. Eli nyt sitä on siis korkattu oman elokuvatekijyyden toinen vaihe: ensimmäinen oli tietysti se, että oma produktio on vihdoin siirtynyt paperilta elokuvaksi, toinen se, että tuli valituksi elokuvafestivaalilla esitettäväksi.

£500 pääpalkinto meni sivusuun, mutta ei me missään vaiheessa odotettukaan sitä voittavamme. Alla uudelleen vielä meidän versiomme John-Paris Kentin novellista Filament, sekä kilpailun voittanut filmi samasta aiheesta. Ei yhtään hävetä, että hävittiin, tuo voittajafilmi oli ehdottomasti oma suosikkini tänävuonna kilpailuun osallistuneista elokuvista.

Meidän versio:

Filament from Jenni Henriika on Vimeo.

Voittaja:

Filament from Albion Video on Vimeo.

Elämää jäällä dokumenttielokuva

Eräs brittiystäväni on neljäsosasuomalainen. Viime aikoina olen kertonut sille paljon suomalaisvitsejä, kuten:

Kysymys: Mistä tiedät suomalaisen miehen rakastavan vaimoaan todella valtavasti?
Vastaus: Hän melkein kertoo sen ääneen.

Se lähetti miulle hetki sitten tämän erinomaisen dokumentin suomalaisista. Dokumentin takana on käsittääkseni Novia ammattikorkeakoulun opiskelijat. Aivan erinomainen proggis! Kiitos tekijöille valtavasti, miuta ainakin nauratti niin, etten tiennyt miten päin olla.

Kivikasa ja katedraali

Voi miten ihana viikko onkaan takana! Viikko sitten alkoi yliopiston pääsiäisloma ja todella tuntuu siltä, että lomalla on oltu. Huomenna alkaa lämpö ja auringonpaiste loppumaan, mutta eiköhän näinä päivinä ole vaalea hipiäni ehtinyt jo ihan riittävästi väriä saamaan.

Ja miten mielettömän mukavalta tuntuikaan kun oli mieluisa vieras kylässä! Maanantaina, joka oli meidän viimeinen kokonainen lomapäivä yhdessä, suunnattiin junalla lähistöllä sijaitsevalle kuuluisalle maamerkille.

Kauhean lähelle itse kivikasaa ei pääse, se on ilmeisesti 90-luvun lopussa aidattu niin, ettei vierailijat pääse tallomaan liian lähelle ja vahingoittamaan kivipaasia. Stonehengelle järjestetään kiertomatkoja Lontoosta, me hypättiin (hitusen ylihinnoiteltuun, mutta kätevään) turistibussiin Salisburyn juna-aseman edustalta. £24 lipulla pääsee bussilla keskustasta Stonehengelle, sisäänpääsy "pikakaistalla" (mikä on kyllä varmaan kätevä erityisesti ruuhkapäivinä) ja vähän muutakin. Uteliaat voivat tutkiaa asiaa täältä.

Klassinen turistiposeeraus, tietenkin.

Vaikka Stonehengellä käyminen oli kivaa, nautin enemmän Salisburysta. Se on todella kaunis ja viehättävä kaupunki, jonka historia ulottuu ties kuinka kauas. Kaupunki on rakennettu kolmen joen risteykseen ja siellä täällä kulkee pieniä kanavia. Käytiin syömässä todella ihana kolmen ruokalajin lounas, jolle tuli hintaa alle £12 puntaa. Kuten ravintola Cotên kotisivuilta näkyy, on paikka joitakin vuosia sitten voittanut "paras hintalaatusuhde koko Britanniassa" palkinnon, ja mielestäni täysin ansaitusti. Omnomnom. Pistäkää ravintolan nimi korvan taakse, jos suunnittelette Salisburyssa vierailua.

Lounaan jälkeen nukuin hetken verran puiston penkillä joenrannassa, kun Dilman kirjoitti postikortteja. Auringonpaisteessa oli ihanan lämmin olla möllötellä ja lepo tuli miulle tarpeeseen, kun olin aika pahasti vilustunut ja ihan väsyksissä. Herättyäni mietittiin, että lähdetäänkö nyt kotiinpäin vai mennäänkö käymään vielä katsomassa se kuuluisa Salisburyn keskiajalla rakennettu katedraali.

Onneksi mentiin. Suosittelen lämpimästi jokaiselle. Niille, jotka paikan päälle eivät pääse heti käymään, voi tunnelmaa aistia tästä videosta, jossa tyttökuoro harjoittelee illan rukoushetkeä varten.

24 vuotta

Miulla on ollut täällä yksi parhaista ystävistäni kylässä parin päivän ajan., Tutustuttiin Ruotsinaikojeni viimeisillä viikoilla. Ollaan nähty tosi harvakseltaan, mutta Skypellä ja Facebookilla pidetään huolta siitä, ettei ystävyytemme pääse hiipumaan. Ja nyt sitten tää herra päätti viime torstai-iltana, että tulee lauantaista tiistaihin tänne juhliakseen ottamaan vähän hyvää mieltä Englantia hellivästä auringonpaisteesta - ja vihdoinkin käymään kylässä miun luona, niinkuin oli jo pitkään suunnitellut.

Ystävä lähti tänään aamiaisen jälkeen junalla Gatwickille ja iltapäivälennolla takaisin miullekin niin rakkaaseen Tukholmaan.

Mut sitä ennen syötiin aamiaista ja hymyiltiin, sillä täytän tänään 24 vuotta. Hän kävi jopa kipaisemassa miulle ihanan kukkakimpun aamiaispöytää koristuttamaan. Huomatkaa opiskelijaelämään sopiva design maljakko.

Ihanaa fiilistä kaikille, kerron tarkemmin lyhyestä ja niin ihanasta lomastamme kunhan vanhenemiseltani ehdin.

Transsukupuoli

Eilen tuli opittua jotain todella yllättävää yhdestä viime aikoina läheisemmäksi muotoutuneesta tuttavastani.

Kutsutaan häntä nyt vaikka Pepiksi. Pepi on homoseksuaali, sen tiesin jo viime syksynä kun ensimmäisen kerran tavattiin. Pepin käytös ja hänen kavereidensa käytös häntä kohtaan saivat miut itseasiassa uskomaan, että useampikin erääseen kaveriporukkaan kuuluneista komistuksista olisi miehiin päin - vasta viimeisen kuukauden aikana olen oppinut, että itseasiassa pojat pitävät kyllä vain ja ainoastaan tytöistä. Pepin kanssa oleminen ja häntä kohtaan käyttäytyminen ovat enemmänkin hieman liian tuttavallista ystävyyttä, kuin mitään muuta.

Tänään sain kuitenkin kuulla, että Pepi on itseasiassa transsukupuolinen. Kuultuani hänen hormonihoidoistaan kysyin, että haluaisiko hän sitten muuttaa sukupuolensa naiseksi. Paljastui, että Pepi oli syntynyt alunperin tyttönä.

En meinannut uskoa alkuunkaan; kysyin moneen otteeseen, että viilataanko miuta nyt rankasti linssiin. En millään olisi arvannut, että Pepi on elänyt lapsuutensa tyttönä, sillä vaikka Pepi on homoseksuaali, ei hänessä ole juurikaan feminiinisiä piirteitä jäljellä. Kohteliaasti utelin, että miten hänen perheensä on sukupuolen vaihdoksen ottanut (kohtuuhyvin, isälle se kuulemma on vieläkin vaikeaa) ja että oliko Pepi sitten poika vai tyttö aloittaessaan yliopiston. Hän kertoi, että tullessaan yliopistoon esitteli itsensä poikana, mutta jännitti kovasti, huomaisiko kurssitoverit hänen transsukupuolisuuttaan. Eivät olleet huomanneet, ennen kuin hän itse asian kertoi toisena lukuvuonna. Enkä minäkään ollut tajunnut, ennen kuin rautalangasta asia väännettiin.

Pepin ystävä sanoi oppineensa Pepiltä valtavasti seksuaalisuudesta ja avoimuudesta, enkä epäile yhtään. Pepi on aivan valtavan mahtava tyyppi, ehdottomasti yksi parhaista ihmisistä, joihin olen tutustunut täällä asuessani. Tällainen paljastus ei vähentänyt missään määrin miun kunnioitustani häntä kohtaan, ennemminkin kasvatti sitä. Vaatii uskomatonta rohkeutta muuttaa jotain niinkin perustavanlaatuista itsessään kuin fyysinen sukupuoli: on kuitenkin ihan päivän selvää, että Pepille on paljon parempaa olla siinä kehossa, missä hän nyt on, kuin elää tyttönä ja tuntea olonsa vieraaksi omalle itselleen.

Vaikka olen teini-ikäisestä asti ollut tosi avoin sille, että kukin saa määritellä oman seksuaalisuutensa ja sukupuolensa juuri niinkuin itselleen parhaaksi kokee (niin pitkään kun laittomuuksiin eli toisten satuttamiseen ei mennä), on Pepin tunteminen kyllä avannut silmäni sille, miten tärkeää seksuaalikasvatus ja seksuaalinen ja sukupuolten tasa-arvo on.

Taidanpa liittyä yliopistomme LGBT (Lesbian Gay Bisexual Trans) yhdistyksen jäseneksi osoittaakseni tukeni sille miten mahtavaa on, että joukosta löytyy Pepin kaltaisia tyyppejä. Tai ainakin mainostan Seta ry:n ja LGBT.co.uk:n nettisivuja asiasta enemmän kiinnostuneille.

Ja vielä lopuksi, linkki Alexander Stubbin erinomaiseen puheenvuoroon eduskunnassa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Olkaa hyvä.

Usein avioliiton avaamista homo- ja lesbopareille kuulee vastustettavan siksi, että se romuttaisi avioliittoinstituution. Ehkä näin voisi ajatella, jos homo- ja lesboparit vaatisivat jotakin aivan uudenlaista järjestelyä. Tässä on kuitenkin minun mielestäni kyse päinvastaisesta tilanteesta. Avioliitto koetaan tärkeäksi instituutioksi, joka halutaan säilyttää ja jota halutaan vaalia, se vain avattaisiin myös vähemmistölle, jolta se on aiemmin evätty. Yhteiskunnassa pitäisi tukea nimenomaan niitä ihmisiä, jotka haluavat sitoutua ja kantaa vastuuta puolisostaan ja perheestään.

Yhdenvertaisuus on lain edessä keskeinen oikeusvaltion periaate. Nyt ihmiset ovat lain edessä eriarvoisia seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Mitään pitäviä perusteluita homoseksuaalisen ja heteroseksuaalisen parisuhteen eriarvoisuudelle ei kerta kaikkiaan ole. Seksuaalinen suuntautuminen ei tee toisesta ihmisestä parempaa tai huonompaa puolisoa, saati enemmän tai vähemmän rakastavaa vanhempaa lapselle, mutta seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvalla syrjinnällä voi olla monia, toistan monia, kielteisiä vaikutuksia yksittäisen ihmisen elämään. Minulle jokainen meistä on yhtä tärkeä, olipa sitten syntynyt heteroksi, homoksi, lesboksi tai transsukupuoliseksi.

Alexander Stubb Suomen eduskunnassa 21. maaliskuuta 2012

Paperilta valkokankaalle

Viime viikkojen radiohiljaisuus on johtunut ylläriprojektista, johon yllytin joukon tuttuja osallistumaan kanssani. Kyseessä on From Page to Screen Bridport's Film Festival, jonka tunnuslause on Iso-Britannian ainoa adaptaatioelokuvien festivaali. Festivaalille päästäkseen kyseessä pitää olla siis kirjasta elokuvaksi muutettu tarina: tänä vuonna festivaalilla näytetään mm. vanhoja Shakespearen tarinoiden klassikkoja kuten My Fair Lady ja 10 Things I Hate About You, uudemmalta puolelta löytyy The Woman in Black ja Salmon Fishing in the Yemen, jonka todella haluan käydä katsomassa!

From Page to Screen festivaalin osana järjestetään Flash Film kilpailu, jossa osallistuja pyydetään tekemään adaptaatio yhdestä kilpailusivulle listatusta 250-sanan novellista. Lyhytelokuvan pituus saa olla vain 60 sekuntia, kaksikymmentä sekuntia saa käyttää krediitteihin.

Sitä me ollaan nyt siis puuhasteltu tässä viimeiset kaksi ja puoliviikkoa, enemmän tai vähemmän.

Samaan novelliin perustuvia muita lyhytelokuvia on myös osallistumassa kilpailuun ja niiden tekijät vaikuttavat enemmän tai vähemmän ammattilaisilta. Toisten tulkinnat on olleet tosi kauniita ja lähempänä alkuperäistä novellia alkaen jo siitä, että käytän naispäähenkilöä.

Saanko siis esitellä, elämäni ensimmäinen lyhytelokuva:

Filament from Jenni Henriika on Vimeo.